maanantai 27. lokakuuta 2014

Nyt, kun kesä mennyt on, syyksi saapui

Siinä se taas luiskahti, kesä kukkinensa ja jo syksykin melkein. Sieniä ei minun metsästäni enää löydy paitsi tietysti suppiksia, joita näyttäisi tänä syksynä löytyvän edellisiä syksyjä vähemmän.

Mennyttä kesää muistellessa ajattelin ladata muutamia kuvia minun kesästäni, johon kuuluvat rakkaitten ihmisteni ohella väkevänä tämä minun puutarhani eli tämä mökkiluonto vähän siistittynä sieltä täältä, mutta vain sen verran kuin milloinkin huvittaa.



Alkukesän nurmikko: humalaa ja apilaa. Jostakin luin nurmikkotarhurin avunpyynnön: miten pääsen eroon humalasta? En sitten millään ymmärrä  motiivejaan, mutta ei varmaan tarvitsekaan. Antaa kaikkien kukkien kukkia on mielipiteeni vankka.
Vanhat perennat saavat rehottaa ja levitä. Isäntä heitä hillitsee, tykkää asettaa rajoja ja se hänelle suotakoon. Tämän tokruusun olen saanut naapurin puutarhasta, jossa vanha isäntäpari vielä parikymmentä vuotta sitten eleli. Minua kyllä varotettiin: "Kun sen nyt istutat, sitä on kohta jokapuolella", eipä se kuitenkaan vie tilaa luonnon omilta kasveilta.
Lisää vanhoja villejä, jotka riehaantuvat, jos annetaan.
Mamman vanha puska, ehkä 1920-luvulta. Marjaa antaa niin paljon kuin oksia riittää. Leikkausta kaihtava, vanhat kuivat oksat taitetaan pois, milloin alkavat olla poimijan tiellä.

Sitten jo alkaa Satakunnassakin metsä antaa satoaan. Mummun murun, Paukun, kanssa sieniretki, vaikka vaan siinä mökin nurkilla, on sienestyksen mieluisimpia hetkiä.

Tänä vuonna pihlajakin on intoutunut hurjaan marjomiseen. Omenien kanssa hilloista ja mehuista on tullut herkullisia sekotuksia talven varalle, keripukin ehkäisyyn!


Herkkutattia on saatu meidän nurkilla niin paljon kuin vaan on jaksanut poimia. Oikeastaan se poimiminen on minulle ainakin se helpoin ja mieluisin tehtävä. Se säilöminen sitten vasta käy työstä. Näitä on kuivattu, pakastettu  (sekä tuoreena, että pannun kautta), etikka-säilötty ja tietysti suoraan metsästä pannulle. Paistettu ja herkuteltu.
Täällä sittten vaanii valkoinen kärpässieni niin kauniissa ympäristössä, että näin kameralla pyydettynä hivelee "makunystyröitä". Tämän vuoden esiintymä oli laajin, mitä olen meidän metsässä ikinä nähnyt. Näitä ryppäitä oli neljässä paikassa, siinä lähekkain kuitenkin. Aiempina vuosina olen nähnyt vain yhden ainoan kerrallaan, eikä sekään ole ilmaantunut joka vuosi.

Tämä luonnonoikku on haperonlakki pienellä lisänystyrällä, jos jotakin muuta tulee mieleen , se on ihan jokaisen mielikuvituksesta riippuvainen.

Nämä kauniit kukat ovat metsätähden lehtiä. Joskus tähdistä, valkoisista kukista, jää pienet valkoiset marjat vielä tuohon keskelle hennon varren päähän. Nämähän lakastuvat lopulta pois talveksi, nousten taas kevähällä sulostuttamaan (mielen)maisemiamme. Olen usein kerännyt sieniretkilläni näitä. Väritys vaihtelee tästä vaaleasta roosasta ihan tumman punaiseen. Ne kuivuvat kauniiksi kukiksi tai perhosiksi mielikuvituksen mukaan. 
Satakuntalaista maaruskaa.
Tuntuu tuhlaukselta jättää marjat puuhun. Linnuille kyllä riittää marjoja, joten näistä nyt pitäisi keksiä jotakin , vaikka kodin koristeluun.



Selfie, eli mää itte.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti